Teksti Kalle Poussa
Pori–Tampere-pikatietyömaan tekijöiden parakkikylä Vesunnissa 1957. Vesunnin kansakoulu näkyy taustalla.
Vesunti oli ja on edelleen pieni syrjäinen kylä, joku voisi sanoa kyläpahanen. Mouhijärven keskustaan ja kirkolle on matkaa noin 12 kilometriä. Tie on kulkenut pitkään Tervamäen ja Tappitorin kautta Uotsolaan ja edelleen Häijääseen. Vuosikymmeniä vanhaa tietä alettiin parantaa ennen sotia. Työ tehtiin käsityönä hevosia apuna käyttäen. Monia siltoja rakennettiin, oikaisuja tehtiin, tien paikka siirtyi monessa kohtaa. Vieläkin vanhalla tiellä näkyy upeita siltoja.
Tervamäen ja Vesunnin välistä tietä parannetaan 1930-luvulla. Kuva on aika tarkalleen nykyisen pikatien risteyksen paikkeilta Tervamäen suuntaan.
Tietyötä johti rakennusmestari Kalle Jokisalo Jämijärveltä. Jokisalon perhe asui Vesunnin koululla, ja heistä tuli meidän perheellemme elinikäiset ystävät. Tietyö valmistui muistitietojen mukaan 1938. Kunnostettu tie oli melko hyvä, kulkeminen ja elämä helpottui merkittävästi, erityisesti Tampereen suuntaan. Myöhemmin Kalle Jokisalon maanrakennuskoneet olivat isolla Porttipahdan allastyömaalla Lapissa.
Kun sota oli sodittu ja veriset vaatteet poltettu, oli uuden tien aika. Silloinen TVH oli jo vuosia suunnitellut vanhan Pori–Tampere-tien kunnostamista ja uuteen kohtaan siirtämistä. Vanha tie kulki Hyynilänkangasta pitkin Laviaan ja sieltä eteenpäin kohti Poria. Uutta tietä oli suunniteltu jo vuosia, mutta erityisesti Lavian kohdalla oli vaikeuksia hankalan järvikannaksen kohdalla. Myös paikalliset maanomistajat olivat vastustavalla kannalla.
Kun asiat eivät edistyneet, saivat suunnittelijat käskyn laittaa viivoittimen Pori–Tampere-linjalle ja pikavauhtia suunnitella aivan uuden tienpaikan. Näin tehtiin. Toinen ryhmä TVH:n suunnittelijoita lähti Porista ja toinen Tampereelta. Suunnittelijat kohtasivat Vesunnissa ja tien rakentaminen aloitettiin. Tämän tarinan on minulle kertonut Huittisissa tapaamani rakennusmestari Väinö Pirkkamaa.
Pikatien rakentaminen aloitettiin puolivälissä viisikymmentälukua. Monia parakkikyliä pystytettiin vauhdilla, ja Vesuntiin tuli yksi monista: komea kuvakin on parakkikylästä, joka on vuonna 1957 juuri saatu kootuksi ja asutetuksi. Siihen sijoittui satakunta miestä, suurin osa työttömiä lähipitäjien miehiä, Poristakin oli muutamia. Kylässä alkoi melkoinen vilske ja kuhina. Tuotiin Caterpillareita, jotka lykkäsivät tulevan tien paikalta kaikki ylimääräisen mullan ynnä muun sivuun, porakoneet ja porarit tekivät reikiä kiviin ja kallioihin, jatkuva oli pauke ja tekemisen meininki. Meille pikkupojille se oli aivan ihmeellistä aikaa.
Ilmakuva tietyömaan parakeista Vesunnista. Takana Alavilo ja oikeassa yläkulmassa kansakoulun keittola.
Aivan kylän keskellä oli melko iso kallioalue, jonka läpi piti päästä. Suurin kallio oli aivan keskellä Vesunnin kylää Villon ja Heinen talojen kohdalla Alavilon maalla. Kun kallio oli saatu puhtaaksi puista, risuista ja muusta roinasta aloittivat porarit työnsä. Poraustyötä tekivät pienten traktorien lisäksi myös isommat porakoneet.
Monien viikkojen jälkeen oli räjäytysten aika. Varsinainen kallioalue ladattiin dynamiitilla ja laukaistiin niin sanotulla intervallimenetelmällä ja sähkösytytyksellä. Kun lataustyö kesti aikansa, niin tiedettiin myös koko kylässä, koska iso jyrinä tulee. Ensimmäisenä ammuttiin kylän puoleinen kallionreuna.
Isäni Antero Poussa oli koulun opettaja ja oli tietysti tutustunut porareihin ja latureihin. Näin hän sai tietoonsa, koska ensimmäinen räjäytys tapahtuisi. Kun tuli aika räjäyttää, opettaja vei koulun kaikki oppilaat noin kahden kilometrin päähän kalliosta Putajan suuntaan. H-hetki oli tiedossa, ja monta silmäparia tuijotti kalliota. Opettajalla oli mukana sekuntikello, jota hän painoi juuri silloin, kun ensimmäinen tupsaus näkyi. Kului muutama sekunti, kolme, neljä, viisi… sitten jyrinä kantautui oppilaiden korviin, ja isäni painoi sekuntikellon kiinni. Siitä kuluneesta ajasta sitten saatiin laskettua ja tietoon äänen nopeus, 343 metriä sekunnissa. Jos en ole koulussa muuta oppinut, niin se on mieleeni jäänyt pysyvästi, samoin se kauhea räjähdyksestä syntynyt jyminä. Räjäytettävä osa kalliota ikäänkuin kaatui paikaltaan, se oli mieleenpainuva hetki.
Opettaja Antero Poussa Vesunnista.
Muutama valokuva on minulla muistona siitä, kun koululaiset odottavat räjäytyshetkeä. Kallion läpi päästiin aikanaan, kova oli työ porareilla, räjäyttäjillä sekä muilla osaajilla. Mukava muisto on, kun kerättiin ohutta räjäytykseen käytettyä sähköjohtoa, josta sitten punottiin avaimenperiä, jotkut tekivät pieniä korejakin. Johdon keräys oli hieman arveluttavaa ja vaarallista puuhaa, kun mukana saattoi olla räjähtämätön lataus. Varjelusta on ollut.
Kallio siirtyi vähitellen pienempinä paloina suurimpiin monttuihin, isot kuorma-autot sen pikkuhiljaa siirsivät ja este oli voitettu. Valtavan iso oli myös kaivinkone, joka kiviä siirteli. Koneet olivat Oulusta, maanrakennus Estama Sutela luki koneen kyljessä, ja miehet asuivat Karinkylän Uotilassa. Sora ja santa ajettiin pääosin Hyynilänkankaalta, noin sata autoa oli TVH:n ajossa. Autoja oli monesta maakunnasta, Pohjanmaalta ja Kanta-Hämeestä saakka. Jokaisen auton hytissä luki autoilijan nimi ja kotipaikka.
Me pikkupojat tunsimme jokaisen auton ja kuljettajan. Muutamat mukavat kuskit ottivat meitä kyytiin hakemaan kuormaa Hyynilästä. Autot olivat kaksiakselisia ja tämän päivän mittapuun mukaan pieniä, mutta kun noin sata autoa on ajossa, syntyy siitä aina jotakin. Armas Villo perusti aivan parakkikylän viereen polttoaineen jakeluaseman ja huoltohallin lähinnä öljynvaihtoja varten, minäkin olin usein antamassa polttoainetta.
Muutakin rahaa ja toimeentuloa tienteosta saatiin, kauppa kävi, monet talot antoivat huoneitaan vuokralle, erikoisesti automiehille ja parakin väelle. Monessa pienemmissä taloissa tarjoiltiin kahvia ja tietysti kotonaleivottua pullaa. Pienistä puroista syntyy isommat vedet.
Tie valmistui pala palalta, vuosia siinä kului, mutta tie tuli ja tärkeä tie tulikin. Kun edelleen ajelen valtatie 11 pitkin, tulee joskus muisteltua, mitä kaikkea noin kymmenen ikäinen poika sai nähdä ja kokea tien rakennusvuosina. Se oli iso juttu, tuntuu kuin olisin itse sen tien tehnyt, mitään ei jäänyt huomaamatta. Tie valmistui 1960-luvun alkupuolella. Liikenne alkoi kasvaa koko ajan. Varsinkin Porin suuntaan satamaan vietiin tavaraa uutta komeaa tietä pitkin, ja toiseenkin suuntaan liikenne kasvoi koko ajan. Olen aivan varma,että tien nykyiset käyttäjät ovat autuaan tietämättömiä siitä, miten tien alkuperäinen suunnitelma tyssäsi. Nyt saavat vesuntilaiset joka tapauksessa ajella viivoittimella vedettyä tietä pitkin minne mieli halajaa.
Kalle Poussa
Blogin vieraileva kirjoittaja.
Länsi-Mouhijärven kylät 