Maakaupoista Osuusliikkeeseen

”Theetä ja fiiniä rommia” — kauppa se on joka kannattaa

Kyösti Pärssinen

Pitkään pärjättiin Suomen ja Mouhijärven maaseudulla ilman kauppoja. Vasta vuoden 1859 lopulla voimaan tullut asetus salli tietyillä ehdoilla kauppojen perustamisen maaseudulle eli niin sanotut maakaupat. Kauppaoikeuksien myöntäminen oli säänneltyä, ja noudatettu menettely muistutti aluksi kaikessa muodollisuudessaan virantäyttöä. Hakijan tuli asiakirjojen avulla osoittaa olevansa hyvämaineinen henkilö ja myös hallitsevansa kirjoitus- ja laskutaidon ynnä kirjanpidon alkeet.

Mouhijärven länsipäässä ensimmäisen maakauppaluvan sai lukkarin apulainen Karl Henrik Grönlund Tervamäen Kahnulle vuonna 1877. Kovin hyvin ei tämmöinen moderni uuden ajan ilmiö tuntunut ottaneen tulta, sillä kauppa lopetti toimintansa jo parin vuoden kuluttua.  

Taavetti Matinpoika Kahnun ilmoitus kruununvoutialueen konttorille aikomuksesta harjoittaa kauppaliikettä. Kuva Aila Sipilä.

Rohkeita uuden ajan yrittäjiä tuli kuitenkin lisää, varsinkin kun kauppiaan ei enää tarvinnut hakea lupaa vuoden 1880 elinkeinovapauslain tultua voimaan, pelkkä ilmoitus voudille riitti. Niinpä rusthollari Taavetti Matinpoika Kahnu, virallisemmin David Mattss Wirtanen teki 11. maaliskuuta 1882 voudille ilmoituksen aikomuksestaan harjoittaa kauppaliikettä Kahnun rusthollissa. Lupaa ilmeisesti käsiteltiin tai ainakin merkittiin tiedoksi myös Ylä-Satakunnan tuomiokunnan Karkun syyskäräjillä 28. syyskuuta 1883. 

Elettiin omavaraistaloudessa ja kauppojen valikoima oli varsin erilainen kuin nykyään.  Herra D. Wirtanen, siis Taavetti, kävi Tampereella ostoksilla perustamassa kauppansa varastoja maaliskuussa 1882. Hän poikkesi G. Ahlgrenilla ostamassa tavaroita, joita ilmeisesti ajatteli menevän kaupaksi ja jotka eivät kuuluneet maaseudulla jokapäiväiseen elämään. Laskun mukaan ostoksiin kuuluivat:

pakka harmaata sertinkiä, pakka damastiliinaa, kahvia, sokeria, tärkkiä,
pippuria, aniisia, kanelia, theetä, tavallisia nauloja, riisiä, vahvaa liinaa,
paperia, 1 ½ kannua fiiniä  rommia, konjakkipullo, portviiniä,
punssia ja vapööriä.

Tamperelaisen kauppias G. Ahlgrenin kirjoittama lasku Herra D Wirtaselle Mouhijärveltä maaliskuulta 1882. Kuva Aila Sipilä.

Sertinki on valkaistua tai yksiväriseksi värjättyä puuvillakangasta, jota käytetään vuorikankaana, vapööri taas jonkinlaista silkkimäistä tai harsomaista kangasta. Hintaa ostoksille tuli yhteensä 148,52, markkoja tietysti eikä ruplia, sillä Suomen suuriruhtinaskunta oli jo saanut oman rahayksikkönsä 1860.

Liikeidea ei vaikuta hullummalta: naisväelle kankaita, theetä ja kahvia sekä mausteita, miehille vähän hienompia väkijuomia, aikansa luksustuotteita kaikki. Voisi kuitenkin kuvitella, että asiakaspotentiaali jäi melkoisen ohueksi, pahoista nälkävuosista oli kulunut aikaa vain viitisentoista vuotta. Elintaso oli varmaan jo ehtinyt kohentua isommissa taloissa, mutta pikkutorpista tuskin oli kauppaan asiaa. Tietoa ei kuitenkaan ole siitä, kuinka hyvin Taavetti Matinpojan kauppa kannatti ja kuinka pitkään se Kahnulla menestyi.

Kaarle ja Fanni Rauvan kauppa — tuttu talo monelle

Seuraavaa uutta yrittäjää saatiinkin sitten odottaa kylille lähes 30 vuotta. Konttoristi Kaarle David Rauva ja talollisen tytär Fanni Maria Matintytär Turppa oli vihitty avioliittoon vuoden 1907 alussa, jolloin Fanni muutti Tervamäestä Tampereelle. Jo parin vuoden kuluttua pariskunta sai kuitenkin tarpeekseen kaupungin vilinästä, muutti takaisin Fannin kotipuoleen ja perusti kaupan Tervamäkeen. Rakennuksen tuntevat edelleenkin hyvin sadat entiset ja nykyiset mouhijärveläiset, vaikkakaan eivät ehkä silloisella nimellä.  Kaarle Rauva nimittäin myi rakennuksen Mouhijärven kunnalle Tervamäen alakouluksi vuonna 1935, ja se on pystyssä edelleen.

Kaarle ja Fanny tekivät vuokrasopimuksen Turpan talosta 7. lokakuuta 1910, ja marraskuussa 1911 vahvistettiin kiinnitys vuokrasopimuksen pysyväisyydestä. Myöhemmin he rakennuttivat uuden liiketilan, kauppahuoneen sekä yhden tai kaksi huonetta ja ostivat sittemmin rakennuksen kokonaan itselleen.

Kauppaan oli aikoinaan kulku tien puolelta, ja itse kauppahuoneen paikalla pidettiin myöhempinä vuosina sivukirjastoa. Alemmalla tasolla oleva luokkahuone tehtiin rakennuksen päätyyn vasta myöhemmin. Nykyään talo on kylätoimikunnan käytössä.

Kauppamiehen mukana kulkeutuivat kotiseudulle niin tavarat kuin uutisetkin. Simo Penttilä kertoo Mouhijärvi 1867–2008 -kirjassaan (s. 150), kuinka viime vuosisadan alussa kuljettiin vielä laivalla pitempiä matkoja Mouhijärveltä Tampereelle asti.  

”Aina matkoilta oli tuomisiakin, karmeitakin. Kauppias Kalle Rauva Tervamäestä oli innokas laivamatkailija. Elokuun alkupäivinä 1914 hän oli ollut asioillaan Tampereella ja toi sieltä tuliaisena järisyttävän uutisen: oli syttynyt maailmansota.” 

Kelloliike ja nahkuri — palvelut monipuolistuvat

Tervamäki on ollut keskeiselle paikalle, ja erilaisia yrittäjiä on aikojen kuluessa ollut enemmänkin kokeilemassa siipiään. Rauvan kaupan vieressä toimi jonkin aikaa kelloliike, jota piti Kaarle Evert Kustaanpoika Salonen vaimonsa Elsa Henrika Willen  tyttären kanssa.

Kaarle Salosesta on mainittu Turpan kohdalla kirkonkirjoissa, että hän oli paitsi mäkitupalainen myös kelloseppä ja syntynyt Kokemäellä 1869. Vaimo Elsa oli syntynyt Tyrväässä 1868 ja pariskunnalla oli viisi lasta. He muuttivat paikalle Tyrväästä 1910, mutta kauan ei kelloliike ehtinyt toimia, sillä Kaarle kuoli jo 1913. 

Leski avioitui uudelleen Tyrväästä olevan työmies Kaarle Nestori Nummisen kanssa. Tämä toinen Kaarle muutti syystä tai toisesta Turkuun jo 1916, varmaankin töiden perässä, mutta vaimo ja lapset asuivat Tervamäessä edelleen 1921. 

Salosten tytär Helmi Lampi kävi katsomassa vanhaa kotipaikkaansa vielä vuonna 1979. Hän kertoi silloisille omistajille Aira ja Arvo Haloselle, että hänen lapsuudessaan rakennuksessa oli ollut kaksi huonetta, toisessa todennäköisesti kauppa ja toisessa perheen koti.

Tervamäessä on ollut jossain vaiheessa myös puhelinkeskus ns. Kaasen ahteen pohjoispuolella Lehtosella. Onkohan lukijoilla lisätietoja sentraalista? Kuva Riitta Järvensivun kotiarkistosta.

Tervamäen dynaaminen liikekeskusta sai yhä vain uusia yrittäjiä, kun Sariolan nahkurinliike perustettiin kylälle jossain vaiheessa 1900-luvun alussa. Se sijaitsi Kirkkojärven pohjoisrannalla lähellä järven pohjukkaa, Tappitorille menevän tien oikealla puolella.

Liikkeen perustaja oli sattumoisen hänkin nimeltään Kaarle, nahkuri Kaarle Wilho Wilhonpoika. Alun perin hän oli nimeltään Grönroos, mutta muutti myöhemmin nimensä Sariolaksi. Kaarle muutti vaimonsa Maria Sofia Alfredintytär Peltosen kanssa Turpan palstatilalliseksi vuonna 1896 Uotsolan Pentiltä, jossa Kaarle oli myös ollut nahkurina. 

Nahkuri on perinteinen käsityöammatti, jonka harjoittaja teki nyljetystä raakanahasta  käyttökelpoista viimeisteltyä nahkaa. Sariolat oletettavasti rakensivat rakennukset, jotka myöhemmin tunnettiin muun muassa Rauhalan kauppana. Kirkonkirjojen mukaan Sariolat asuivat Tervamäessä vielä vuonna 1921. Tämän tuoreempia kirkonkirjoja ei ole tutkijoiden nähtävänä, joten siitä ei ole tietoa, koska he muuttivat pois.

Armotonta kilpailua – Osuuskauppa tulee

Tervamäen Osuuskauppa kuvattuna 1930-luvun alussa. Kuva on mahdollisesti Reino Ahtolan ottama. Riitta Järvensivun kotiarkistosta.

Missä on menestyvä kauppa, niin on siellä kohta toinenkin. Tämä päti jo sata vuotta sitten. Mouhijärven Osuusliike päätti perustaa sivuliikkeen Tervamäkeen aivan Rauvan kaupan naapuriin vuonna 1920. Kesäkuun 14. päivänä 1924 Osuusliike vuokrasi Ida Kahnulta Tervamäen sivumyymälälle vuokrakirjan mukaan ”tontin sen nykyisiä rajoja myöten omistamastaan osasta Turpan perintötilaa samasta päivästä alkaen 150 Smk:n vuosivuokraa vastaan. Vuokra-aika kestää siihen asti kun Mouhijärven Osuusliike sillä tontilla liikettä harjoittaa.” 

Neljä vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1928 Iida Hakala-Kahnu, Hilkka Hakala-Kahnu ja Sirkka Hakala-Kahnu myivät toiminimi Mouhijärven Osuusliikkeelle määräalan Arolan kantatilasta.  Tilan nimeksi tuli vuoden 1930 lohkomiskirjan mukaan Kaase. (Kaase rek:no 2:49, tiedot lohkomiskirjasta  v. 1930).

Tilan nimi, Kaase, on mielenkiintoinen. Tervamäessä on joskus menneinä vuosina toiminut myös Kaasen meijeri, ilmeisesti nykyisen rukoushuoneen alapuolella virtaavan puron varressa. Meijeri ei liene ollut ison iso eikä kovin pitkäikäinenkään. Jyrkkä mäki tunnetaan vieläkin Kaasen ahteena, ehkä se on sillä nimellä tunnettu jo aikojen alusta ja luovutti aikanaan nimen myös meijerille.

Kaasen ahdetta noustessa pitää heikkovoimaisen polkupyöräilijän joka tapauksessa vieläkin purra hammasta, ettei sorru taluttamaan ajopeliään.

Simon Toivo ostoksilla

Mutta mitä kaupasta ostettiin 1920-luvulla? Se selviää Toivo Simon almanakkamerkinnöistä. Sen verran harvalukuisia ja ehkä arvokkaitakin ostokset olivat, että Simon isäntä merkitsi ne erikseen almakkaansa kuukausittain. Ostokset on todennäköisesti tehty Turpan eli Rauvan kaupasta, sillä luujauhon kohdalle on erikseen merkitty ostopaikaksi Osuuskauppa.

• heinäkuu 1922/ tupakkaa, koneöljyä, lankanauloja, haravan piikkejä
• elokuu/heinäsuolaa, hevosen kenkät, hevosen nauloja, kahvija, tynämitijä, 10 kpl nalleja, vyhti tulilankaa, paketti pesusoopaa, jouhiseula, 2 punttia tikkuja, kristallia, hiivaa, 3 nelikoo silakoita, kalan mausteet
• syyskuu/ luujauhoa Osuuskaupasta, vaseliinia, suolaa, öljyä, sokerija, lehmien kahleet, kuolaimet, prässinauloja, 1 tanko saipuaa, ½ kg livekiveä
• lokakuu/ lukko, sonnin kuonorengas, 2 kerä suutarinlankaa, pohjanahkaa, kintaat, mortteli, 2 metriä tykiä, maitosihti, lampun klasi, lypsin ämpäri, 3 kg sillejä, kynttilöitä, kalenteri, luokka, maalija, nisujauhoja, juuriharja, 30 metrijä röttijä, 1 tanko saipuaa, 1 kg livekiveä
• huhtikuu 1923/ rulla lankaa, 1 pari sukkia, 1 esiliina, kellon klasi, ämpäri, loimilankoja, turnipsin siementä, rusinoita, luumuja, 1 pullo etikan priitä, mannaryynejä, kristallia

Mitähän Toivo on mahtanut räjäytellä, kun tynämitijä, nalleja ja tulilankaa on pitänyt ostaa, lienee ollut joku rakennustyö meneillään? Kristalli ei ole lasitavaraa vaan kidesokeria, kaksi metriä tykiä taas tyykikangasta. Rötti on rohdinkangasta, josta tehtiin miesten housuja – niitä on ilmeisesti tehty talven alla kerralla enemmänkin, kun röttijä on ostettu peräti 30 metriä. Luujauhoa on käytetty lannoitteena ja myös eläinten rehuna.

Pikkuisen on herkuteltukin: huhtikuussa ostettiin rusinoita ja luumuja. Emäntä on ehkä keitellyt kevään kunniaksi väskynäsoppaa.

Ja joku onneton kropelokoura on tärvellyt arvoesineitä: sekä lamppuun että kelloon on pitänyt ostaa uusi klasi. Onneksi kaupasta löytyi. Hyvää palvelua.

Rauhalan kauppa ja pidettyjen kauppiaiden huono onni

Sariolan nahkurinliike lopetti toimintansa, mutta liikkeenpito jatkui kauppana samassa rakennuksessa tai rakennuksissa. Heikki Artturi ja Rauha Maria Rauhala Vesunnista ostivat paikan vuonna 1936, ja se tultiinkin tuntemaan Rauhalan kauppana.

Paikallissanomissa haastateltiin vuonna 1983 Heikki Rauhalaa ja kerrottiin perheen elämästä. 

”Heikki Rauhala syntyi kymmenlapsiseen perheeseen. Vesuntilaisen kauppiaan isänperintö seurasi mukana. Kuvaan tuli vaimo, kauppias hänkin. Vuonna 1936, heti hääpäivän jälkeen he olivat seuraavana aamuna myyntipöydän takana. Ei siinä sen kummempia häämatkoja tarvittu. Sillä tietämällä perustettu Rauhalan talouskauppa myi puimakoneista nuppineuloihin asti kaikkea mahdollista tarviketta. Kauppa menestyi. Jo ensimmäisenä vuonna oli esim. soijarouheen menekki 40 000 kiloa.”  

Rauhalan tytär Anneli Kallio kertoo, että  kaupparakennuksessa oli alakerrassa kauppa, 40-paikkainen kahvila levysoittimineen, varasto, iso huone ja pieni keittiö. Yläkerrassa oli kolme huonetta, joissa asuivat kaksi kauppa-apulaista ja yhdessä oli Rauhaloitten makuuhuone. Kauppa-apulaisena oli vesuntilainen Lea Vesanen ja myöhemmin Annikki Nieminen Kuusiston talosta ja kahvila-apulaisena  Elsa Lahtinen Irriäisistä.

Rauhalan kauppiasperheellä kävi kuitenkin huono onni. ”Kaupassa syttyi tulipalo  11.1.1947 puolen yön aikoihin äitinsä Rauhan syntymäpäivänä.  Oli kova pakkanen, sammutusvesi loppui eikä järvestäkään saatu vettä, joten palo eteni nopeasti. Toinen kauppa-apulaisista [Martta Särkinen] jäi jumiin yläkertaan, koska savua oli paljon. Isä huusi, että pudota patja yläkerran ikkunasta ja hyppää patjan päälle maahan. Tässä tapahtumassa meni apulaiselta jalka poikki, muut selvisivät vahingoittumattomina. Palon jälkeen mentiin yöksi Tullulle, josta aamulla jatkettiin Vesunnin mummulaan Rauhalaan ja oltiin siellä kevääseen asti, jolloin aloitettiin uuden kaupparakennuksen rakennustyöt. Kesä asuttiin Holpilla ja syksyllä 1948 uusi kauppa valmistui. Uudessa kaupassa ei ollut enää kahvilaa. ”

Rauhalat olivat pidettyjä kauppiaita, ja kaupan palaminen oli iso menetys kyläläisille. ”Mitään ei ollut vakuutettu. Elämä kutistui alkuun. Kyläläiset pitivät talkoot ja keräsivät kuusisataa tukkia, sahauttivat ne ja toivat valmiin lautatavaran lahjaksi. Saatoin rakentaa uuden kodin kauppoineen”, Heikki Rauhala muisteli Paikallissanomissa.  

Tulen tuhot kuitenkin kavensivat kaupan pitämisen mahdollisuuksia. Kauppiaana ollessaan Rauhala toimi Paikallissanomien ja Mouhijärven Palovakuutusyhdistyksen asiamiehenä. Pian uudelleen valmistumisensa jälkeen lokakuussa 1950 kauppa myytiin pois, ja Rauhalat muuttivat pois Tervamäestä. 1940-1950-luvun vaihteessa oli kaupan edessä kioski.

Uusia yrittäjiä: Mäkelä, Virta, Makkonen

Rauhalan uudempi, ensimmäisen palon jälkeen rakennettu kauppa. Kuva Matti Virran kotialbumista.

Heti marraskuussa oli Paikallissanomissa kuitenkin jo uuden kauppiaan ilmoitus liikkeen avaamisesta samassa rakennuksessa.

Olemme avanneet 6.11.1950 sekatavarakaupan Mouhijärven pitäjän Tervamäen kylässä (ent. H. Rauhala) ja pyydämme sulkeutua Paikallissanomien lukijain ja kaikkien paikkakuntalaisten suosioon.

Tervamäen kauppa, H.W. Mäkelä
    Kommandiittiyhtiö

Kauppiaana oli Hilma Mäkelä  ja kaupan myymälänhoitajaksi muutti Suoma Selin Kokemäeltä.  Kauppa ehti toimia vajaat kaksi vuotta, kunnes molemmat muuttivat pois Mouhijärveltä. 

Juhannuksesta 1953 kauppiaina aloittivat Liisa ja Väinö Virta, mutta Rauhalan kaupan koettelemukset eivät päättyneet tähän. Jo seuraavana juhannuksena kaupparakennus syttyi jälleen tuleen, ilmeisesti salamaniskusta. Sammutusväkeä tuotiin aina Vesunnista asti Väinö Järvisen linja-autolla, mutta lisäväkikään ei auttanut.

”Irtaimistosta jäi käkikello, jonka isä oli napannut seinältä samalla kun oli minut kantanut ulos”, perheen poika Matti Virta muistaa vieläkin. Muuta ei jäänyt. Ihmiset säästyivät.

Vasemmalta Virran perheen mamma Suoma Virta sylissään Matti Virta, Heikki Selin, Elma Selin, tytär Pirkko ja kauppiaspariskunta Väinö ja Liisa Virta. Taustalla Kirkkojärvi. Matti Virran kotialbumi.

Paikalla oli  tämän jälkeen vuodesta 1955 vanhassa saunassa pidetty kauppa, jota kutsuttiin parakkikaupaksi. Tauno Makkosen pitämä kauppa oli Vesunnissa olleen Karihaaran kaupan sivuliike. Pääliikettä hoiti vaimo Helvi Makkonen.  Mierolassa lapsena asunut Arja Mehtomaa muistaa yhä kaupan ja erään erityisesti mieleen painuneen kauppamatkan.

”Makkosen parakkikaupassa oli lämmityksenä kamiina, jonka levyllä kauppias usein paistoi läskiä. Kerran kauppaan olivat osuneet kylän pahimmat tappelupukarit, ja riidan selvittelyyn kauppias haki tulikuuman läskipannun ja iski toista osakasta. Kuuma, sulanut läski lensi ympäri kauppaa ja menipä toisella kaverilla haukotteluksi. Kyllä löytyi minullakin niillä vuosilla mahan alus jalkoja täyteen. Olin lähellä Kaasalaista, kun kauppias huuteli, että ostokset jäi.”

Kaupanpidon loputtua tontin ostivat toisella puolella tietä asuneet Kalle ja Annikki Hakala.

Jatketaan seuraavassa osassa lisää kaupoista. Luvassa on tekstiä ainakin osuuskaupasta, Hatanpään kaupasta sekä Vesunnin kauppiaista.