Logistiikkakeskus Vesunti

Nokia Oy:n viimeinen hevosponttoo Mouhijärven Vesunninlahdessa. Kuva takana lukee: ”Kuvan otti toukok 14 p:nä 1941 mh Osmo Merikoski, Henkilöt: Vörhåll ’ia tekee Lauri Lähteemäki / Hevosmies Uuno Selin / Lakiton mies Urho Virtanen / Musta pitkä mies kädet taskussa Nokia Oy:n Iivari Kankaanpää / Käsi vorokilla Erkki Selin / Iivarin vieressä Vilho Rantala (oik. Vilho Nieminen).” Vörhåll on ruotsia ja tarkoittanee jonkinlaista huoltotoimenpidettä, ja vorokki eli käynti- tai pystykela taas tulee venäjästä. Kuva Kalle Poussalta.

Vesunti on ollut monella tavalla vireä kylä takavuosina. Pikkuisen se on ollut syrjässä, mikä selittänee sen, että vuosien mittaan Vesunnissa on toiminut monenlaisia kuljetusyrittäjiä: on pitänyt päästä viemään ja tuomaan, sekä ihmisiä että tavaraa.

Ensimmäiset jollain tavalla yrityksiksi katsottavat pyrínnöt ovat maaseudulla kuitenkin olleet myllyjä ja meijereitä, niin Vesunnissakin. Aimo Pirttilahti kertoo, että hänen vaarinsa isä, Mylläri nimeltään, muutti Ulvilasta Vesuntiin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Hannulan vieressä olevassa puron koskipaikassa oli tuolloin vielä vesiratasmylly, jota Johan Mylläri rupesi hoitamaan ammatikseen. Mylly oli kai siis ollut olemassa jo ennestään, ja Johan sitten jatkoi sen toimintaa.

Johan Mylläri otti Hannula-nimen, ja hänen lapsiaan olivat muun muassa Matias ja Iivari. Iivarin muistamme edellisestä kirjoituksesta, sillä hän perusti Vesuntiin viime vuosisadan alussa Karihaaran kaupan. Matias Hannula taas oli Aimo Pirttilahden Ester-äidin isä.

Myllyn jälkeen seuraava yritys Vesunnissa lienee sitten ollut meijeri. Eskolan kylän Holpin talolla oli Vesunnissa Vätin torppa, jonka mailla Mouhijärven itäpäässä olevaan Karstun saareen tai niemeen rakennettiin jossain vaiheessa 1800-luvun lopulla pieni meijeri. Poussan Kalle tietää kertoa, että maito tuotiin sinne pääasiassa vesitse, mutta kylästäkin käytiin meijerissä. 

Myös Pirttilahden Aimon Ester-äiti muisti Mouhijärvessä olleen meijerin, ja Aimo itsekin muistaa meijeristä olleen jäljellä lahoavia hirsiä 1940-luvun  lopulla. Meijerin koneistuksesta tiedetään, että siellä oli niin suuri separaattori, että sitä piti kahden miehen yhdessä vääntää. 

Poussan Kalle kertoo, että tiettävästi ensimmäinen meijerikkö eli meijerska olisi ollut vuodesta 1896 alkaen Amanda Josefina Harjunen (s. 20.4.1872). Hän oli kotoisin Karkun Heinoon kylästä ja toiminut aikaisemmin Karkun Mäenkylän ja Tyrvään Illon meijereissä. Karstun meijerissä hän tapasi myös tulevan miehensä Haaranmaan torpan pojan Kalle Filemonin, joka alkoi käyttää nimeä Toivonen. Heidät  vihittiin 1897. Perhe asui aluksi pari vuotta Haaranmaassa kunnes muutti Karkkuun vuonna 1900. Sitten meijeriköksi tuli Suodenniemen Putajasta Maria Vilen. Maria meni vaimoksi naapurissa olevaan Uotilan taloon 1800–1900-lukujen taitteessa. Muista meijeriköistä ei ole tietoa.

Päästetään tästä eteenpäin taas Poussan Kalle ääneen. Kalle kertoo Toivolan Kaukosta, autoilijoista, tullivapaasta viskistä ja puuhommista. Muun muassa.

Toivolan Kauko 

Kalle Poussa

Kauko Toivola piti Vesunnissa puutarhaa. Hän oli syntymästään saakka invalidi, jonka jalat kantoivat huonosti. Kauko oli sitkeä mies. Kaukoa työllistivät monia vuosia monen talon klapihommat ja muut pienet hänelle sopivat työt. Jossakin vaiheessa hän osti jopa hautomakoneen ja myi tipuja kyläläisille, bisnestä sekin.

Puutarhanpidon Kauko Toivola aloitti 1960-luvulla, kun hän löysi vierelleen Anjan, joka myös oli invalidi. Yhdessä he kasvattivat puutarhatuotteita. Tuotteita he myivät kotoaan ja kävivät lähitoreilla. Asiakkaat kävivät mielellään Toivolan pienessä puutarhassa ostoksilla sillä Kauko oli juttumies ja hyvä tarinankertoja, filosofi. 

Lehtileike Anja ja Kauko Toivolasta vuodelta 1982, jolloin heidät valittiin vuoden yrittäjiksi Mouhijärvellä.

Hänellä oli ajokkina monia Vespa-merkkisiä italialaisia kolmipyöräisiä skoottereita. Vespalla Kauko haki myös tulevan vaimonsa jostakin Savon suunnalta, sekin vaati sitkeyttä. Myöhemmin Toivoloilla oli Mosse-farmariauto varustettuna invalidivarustein. Elämä oli helpompaa. 

Sahatoimintaa 

Sodan jälkeen joskus vuosina 1945–1946 Uotilan talon nuorin poika Sven Sulho Uotila, Vennuksi kutsuttu, aloitti vanhan saharakennuksen kunnostamisen Karinkylän tien varrella. Taitavana ja idearikkaana miehenä Vennu korjasi ja uudisti jo aikaisemmin vuosina 1937–1939 toimineen sahan. Sahan raamin hän osti Lokomolta Tampereelta, mutta tiedossa ei ole, mistä tulivat kanttisirkeli ja katkaisusirkelit. Sahalla oli jo jonkilaiset rakennukset, joita hän korjasi ja kunnosti mieleisekseen. 

Toiminnan aloittamiseksi Sven Uotila tarvitsi toimiluvan. Luvan saamiseksi oli tehtävä erilaisia hakemuksia lähetettäväksi Elinkeinotoiminnan säännöstelytoimikunnalle. Siinä tuli selvittää sahatukkien ostomahdollisuus ja lähimmän sahalaitoksen sijainti. Lähin sahalaitos oli Teerilahden saha Vestolassa. Raakapuun eli tukkien saatavuus oli myös tarkoin tutkittava. Lomakkeilla selvitettiin erikoisen tarkasti eri tilojen metsäpinta-alat Karinkylän–Vesunnin ja Suodenniemen Kouraniemen alueella. Luvan toiminnan aloittamiseen Sven Uotila sai 1948.

Aluksi Vennu sahasi lähialueiden talojen tukkipuita laudoiksi ja lankuiksi. 1950-luvulla hän osti lähiseudulta tukkipuita, joita vietiin ulkomaille saakka porilaisen agentuuriliike Haclinin välittämänä. Tukkeja ajoivat sahalle muun muassa  autoilija Aatos Vaajanen ja Kiikoisista Paavo Välimäki.

Välimäen autolla vietiin sahatavaraa Porin Mäntyluotoonkin. Autoilija Antero Jalonen ajoi myös satamaan maitoreissun jälkeen. Monet kerrat sain olla mukana Mäntyluodon reissulla. Se oli jännittävää aikaa, koska joskus isommat miehet ostivat laivoista tullivapaata whiskyä: koskaan ei tulli ollut paikalla, vaikka pelättiinkin. 

Kuusikymmenluvun lopulla Sven Uotila aloitti mökkituotannon. Isoista tukeista saatiin kaksi 3 x 6 tuuman lankkua, jotka kuivauksen jälkeen höylättiin hienoiksi höylähirsiksi. Nurkkasalvokset tehtiin Vennun kehittämällä kahden sirkelinterän niin sanotulla kursolla. Myytävät mökit olivat aika pieniä, mutta isompiakin meni kaupaksi. 

Saha antoi työtä lähiseudun miehille ja myös nuorille oli tarjolla sopivaa työtä. Vennun sahalta olen minäkin saanut ensimmäisen virallisen tilin ja tuntilistan. Olin merkkaripoikana lautakaapparilla,grafiitikynällä vedin viivan jalkamitan katkaisukohdalle. Siitä lauta katkaistiin, se oli sen ajan automaatio. 

Maailma muuttuu ja niin kävi myös Uotilan sahalla. Sven Uotila myi sahalaitoksensa liikemies Ville Louhemalle, joka jatkoi höylähirsimökkien tekoa ja myyntiä. Jossain vaiheessa kuitenkin kävi niin, että tuli tuhosi sahalaitoksen maan tasalle ja toiminta loppui siihen. Nyt sahan tontilla kasvaa metsää ja elämä jatkuu. 

Maantien ässät

Autojen aika oli alkanut jo ennen Tappitori–Putaja-tien valmistumista. Tarkkoja vuosilukuja ei ole tiedossa, mutta perimätietoa on. 1930-luvulla porilainen liikennöitsijä Väinö Keto-Seppälä oli ostanut Nummisen linjan Vesunti–Tampere. Vuoro oli suosittu,koska se lähti aamulla anivarhain ja saapui iltapäivällä takaisin Vesuntiin. 

Koulun naapuriin Keto-Seppälä rakennutti upean tallirakennuksen kahdelle linja-autolle sekä kuljettajille asunnot, perheelliselle alakertaan ja poikamiehille yläkertaan. Myöhemmin sotien jälkeen Keto-Seppälän autot veivät vesuntilaiset ja muutkin nuoret paremman leivän perään Tampereelle, Nokialle ja Helsinkiin saakka, kun maaltamuutto alkoi. 

V. Keto-Seppälän linja-auto kuljetti ihmisiä Vesunnin ja Tampereen välillä 1930-luvulta alkaen. Kuva Kalle Poussalta.

Auton lähtö ja paluu oli aina jotain ihmeellistä: se vei tietoa ja toi sitä myös takaisin. Myöhemmin kokemäkiläinen liikennöitsija Rafael Wallin ajoi linjaa Kokemäki–Tampere, ja molemmille yrittäjille riitti matkustajia.  Työtä ja toimeentuloa antoi monelle vesuntilaiselle miehelle V. Keto-Seppälän yritys. 

Ensimmäisinä kuorma-auton ostivat Vesuntiin Toivo ja Martti Haaranmaa. Se oli uudehko kipillinen Chervolet-merkkinen. Autoilija Olavi Haapanen aloitti maidon viennin Tampereen meijereihin kuten Järvisen meijeriin Satamakadulla. Haapanen rakennutti 1946 koulun naapuriin maitoautolle lämpimän tallin, josta myöhemmin tuli Veikko Villon autokorjaamo kaikilla sen aikaisilla laitteilla ja koneilla. Veikon palveluksia käyttivät kaikki lähiseudun ihmiset. Veikko korjasi kaikkea polkupyörästä Caterpillariin.

Simo ja Heimo Salo ostivat Ford Thames kuorma-auton lähinnä soranajoon. Myöhemmin heillä oli täysperävaunullisia puutavara-autoja. Veikko Perämaalla Irriäisistä oli liuskekivilouhos, josta Perämaa ajoi tavaraa Tampereen rakennuksille. Kuljetukset hän hoiti omalla kuorma-autollaan. 

Autoilija Olavi Haapanen myi maitolinjan ja auton autoilija Antero Jaloselle viisikymmenluvun alkupuolella. Austin-merkkisen pienehkön auton Jalonen melko nopeasti vaihtoi upouuteen Mercedes-Benz kuorma-autoon. Se oli hieno auto, jossa oli tilava ohjaamo. 

Autoilija A. Jalosen Scania ja Tammelan meijeri 1960-luvulla. Kuva Kalle Poussalta.

Moni vesuntilainen nuori mies sai kuorma-auton ajo-oppinsa Antero Jaloselta, ja hän antoi myös apumiehen ja kuljettajan töitä. Maidot Jalosen auto vei Tampereelle Järvisen-Voiman-Tammelan ja myöhemmin Maito-Pirkan meijeriin. Myöhemmin maitotonkat jäivät pois, kun siirryttiin tilatankkeihin ja imuautoihin. Viimeisenä autona Jalosella oli upea Volvon imuauto.

Myös Mouhijärven Osuusmeijerillä oli autotalli Vesunnissa, josta meijerin auto lähti jokaisena päivänä kohti Uotsolaa, Kortejärveä ynnä muita kyliä. Voita auto ajoi meijeriltä Tampereen kauppoihin. Mouhijärven voi oli kysytty tuote Tampereen rouville. 

Vesunnissa perheineen asuva kuljettaja Toivo Heljo menehtyi Tappitorilla sattuneessa kolarissa. Sen jälkeen meijerin auto ei lähtenyt Vesunnin tallilta.

Selma, Väinö ja Frans Vähätykki sekä Chevrolet kuorma-auto. Kuva Kalle Poussalta.

Myös pirssipuolella oli kysyntää. Jo ennen sotia osti Väinö Vähätykki amerikkalaisen Oldsmobil-merkkisen auton taksiajoon. Sota kuitenkin lopetti autoilun ja Väinö myi auton Tervamäkeen Pentti Kuuselalle. Myös Armas Villo aloitti taksiautoilun linja-auton kuljettajan työn lisäksi ja Veikko Villokin ajoi taksia omien töiden välissä. Villolla oli hienoja autoja, kaikki amerikkalaisia, neuvostoliittolaista Popedaa lukuunottamatta. Suurin osa sen ajan vesuntilaisista sai kyydin Villon taksissa, koululaiset ainakin muistavat hammaslääkärimatkat Uotsolaan Klaudia Riukulan hoitoon. 

Puu tarjosi töitä

Puutavaran ajoa Poussan savotalla 1960-luvulla. Ajomiehenä Pentti Salo, muut ovat Ahlströmin pomomiehiä. Kuva Kalle Poussalta.

Leimikoiden ja hankintana tehtyjen puiden ostajina olivat monet yhtiöt. Lähimpänä Nokia Oy osti lähinnä paperipuuta, kaksimetristä kuorittua kuitupuuta. Myös tukkia yhtiö osti, mutta pääasiassa paperipuuta. Rannikon sahayhtiöt A. Ahlström Oy Noormarkusta, Oy W. Rosenlew Porista, AB Rauma Raahe myöhemmin Rauma-Repola Oy Kyttälän Saha Kauvatsalta ja Marttilan saha myös Kauvatsalta ostivat vesuntilaisten puut. Eikä sovi unohtaa Vapoa eli valtion polttoainetoimistoa halkojen ostajana.

Kun oli menekkiä puutavaralle, oli työtä tarjolla myös metsätyömiehille, hevosmiehille ja traktorimiehille. Pitkä olisi nimilista metsurista traktorimiehiin, jos sen joku tekisi. Mukavaa vaihtelua toivat metsäiseen Vesuntiin muualta tulleet ja kortteeria tarvitsevat metsätyömiehet, hevosmiehet, metsäpomot, piirimiehet ja suuremmat viskaalit.