Kevät tulee keikkuen

Takasiko iso talo 1600–1700-luvuilla leveän leivän ja leppoisat oltavat? Eipä oikeastaan. Talon koko antoi ehkä vähän lisää varmuutta elämiseen, mutta sen vastapainona oli sitten sitäkin enemmän työtä. Jos materiaalisella elintasolla mitataan, niin köyhäkin suomalainen elää nykypäivänä leveämmin kuin menneiden vuosisatojen kuninkaat ja isot herrat.

Isona pidetyssä Olof Sepän eli Pylsyn isännöimässä Holpin talossa Tervamäessä oli vuonna 1540 yksi hevonen, neljä lehmää ja neljä lammasta, joten verottajan laskelma niin sanottu ny- eli nautayksikköluku oli kuusi. Kovin leveää ei elämä ollut isossakaan talossa. Kymmenyksinä eli veroina tila maksoi 1/6 pannia ohraa vuonna 1558 ja seuraavana vuonna 1/6 pannia ruista. Panni oli tilavuusmitta, jonka koko on vaihdellut ajan myötä ja jopa maakunnittain. Veronkantopanni oli 1500-luvulla osapuilleen 70 litraa, eli Sepän talon verot olisivat olleet sellaiset reilut kymmenen litraa viljaa vuodessa.

Isäntäluetteloita vertailemalla näyttäisi muuten siltä, että Hämeenkyrön Pylsy ja Eskolan Holppi olisivat olleet sukulaistaloja. Omistajina on samoja isäntiä, jotka siirtyvät talosta toiseen 1500- ja 1600-lukujen mittaan, kunnes Holpin omistus siirtyy suvulta pois. Hämeenkyrössä Pylsy on pysynyt samalla suvulla nykyaikaan asti.

1571 Holpin talon eläinmäärä oli kolme kuttua, yksi hevonen ja kaksi lehmää, nautayksikköinä määriteltynä viisi yksikköä. Eläinmäärä oli siis vähentynyt ja veronmaksukyky heikentynyt. Palkollisten määrästä ei ole tietoa, mutta tilalla saatettiin isäntäväen lisäksi tarvita myös piian ja rengin työpanosta, ehkä useampienkin.

Menestys oli kiinni oman työnteon kovuudesta ja hyvästä onnesta. Jos puoliso sattui kuolemaan lapsivuoteeseen tai johonkin ajalle tavanomaiseen kulkutautiin, oli syytä mennä nopeasti uusiin naimisiin, sillä muuten saattoi hukka periä koko tilan. Molempien puolisoiden uurastamista tarvittiin kipeästi. Peräkkäiset niin sanotut sarja-avioliitot olivat tavanomaisia menneinä vuosisatoina eli leskeksi jäätyä mentiin uudestaan naimisiin heti kun vain päästiin. Hyvällä onnella isäntä tai talon emäntä saattoi päästä uudestaan vihille jo samana vuonna kuin edellinen puoliso oli kuollut.

Lehmiä ei pidetty maidon tai voin takia, vaan niiden tuottaman sonnan vuoksi. Sonta oli arvoainetta, sillä se sai rukiin kasvamaan pellolla. Valtakunta eli, hengitti ja teki töitä ruisleivän voimalla. Jotain satunnaista särvintä saatiin toisinaan leivän päälle, kalaa tai riistaa, kesällä ja syksypuolella enemmän kuin keväällä, jolloin ruokavarastot alkoivat olla tyhjillään.

Heinää alettiin viljellä vasta 1800-luvun lopulla. Siihen asti eläinten ruoka kerättiin niityiltä. Jatkuvat käräjöinnit niittyjen omistuksesta ja hyödyntämisestä olivat tavallisia. Niittyjen hyödyntämisoikeuksilla myös maksettiin usein käräjäkorvauksia riitajutuissa. Koska lehmiä pidettiin sonnan eikä maidon vuoksi, ne olivat ummessa suurimman osan vuotta eikä elukoiden ruokinnalla ollut niin väliä. Pääasia oli, että pysyivät jotenkin hengissä kesään saakka. Kevät tuli keikkuen – sanonta ei kuvaa niinkään kevään ihanuutta kuin huonolla ruualla olleiden eläinten ja ihmisten hoippuvaa kituuttamista kohti kesää.

Ruoan säilytysmenetelmät olivat alkeelliset. Vilja toki säilyi, ja syksyllä teurastusten aikaa syötävää oli riittävästi, mutta talvea varten liha piti suolata vahvasti tai kuivata.

Kirjailija Anneli Kanto kuvaa 1500-luvun ruokataloutta hyvin romaanissaan Rottien pyhimys. Kirja on fiktiota ja kuvaa Ruotsinmaalta tulleiden kirkon koristemaalareiden urakkaa Hattulassa, mutta historialliset faktat pitävät Kantolan kirjoissa paikkansa. Kohtauksessa kirkkomaalarit esittävät seurakunnalle toiveita urakkansa aikaisesta aterioinnista ja myös juomapuolesta.